Hartte-Vainaa on poistumassa keskuudestamme. Loin tämän hahmon internetin ihmeelliseen maailmaan neljä vuotta sitten ja nyt on tullut aika laskea vuosien saatossa ränsistynyt wanha raato haudan lepoon.

Kuten jotkut tietävätkin, nimimerkki on peräisin lempinimestä, jolla erään perheen jäsenet minua ovat kutsuneet jo 90-luvun alkupuoliskolta asti. Alkujaan nimi kuului eräälle aikoja sitten eläneelle ja edesmenneelle romanimiehelle, jolta se sitten lainattiin minun käyttööni. Loin Hartte-Vainaan internet-version eräänlaiseksi mukavaksi versioksi itsestäni. Alussa Hartte oli huumorintajuinen ja joskus jopa iloinen veijari, usein seurallinen ja lähes aina kohtelias. Minun täydellinen vastakohtani siis. Vuosien saatossa Hartte ehti hankkia paljonkin kavereita monelta taholta ja ilokseni olen havainnut, että parin vuoden poissaolon jälkeenkin Vainaa muistetaan mm. Suomi24:n Huuhaa-palstalla, jossa tuo kirjakielellään ja oudoilla sanaleikeillään hämmennystä herättänyt hyypiö riehui olemassaolonsa alkutaipaleella hyvinkin aktiivisesti.

Huuhaalta se tosiaan lähti. "Lumikolan keväthuolto"-kirjoitus taisi olla lähtölaukaus uralle. Hartte-Vainaa oli alusta asti minun väyläni tuoda esille omia typeriä kirjoitelmiani. Tai Hartte-Vainaan kirjoitelmiahan ne oikeastaan olivat. Myöhemmin kuvaan astuivat selainpelit. Ensin Hattrick ja myöhemmin Travian, joista etenkin jälkimmäinen tarjosi oivallisen ympäristön kirjallisen luovuuden esilletuomiseen. Vuonna 2007 alkoi myös tämän blogin rustaaminen ja keväällä 2008 Hartte-Vainaa tutustui IRC:n ihmeelliseen maailmaan. En sano, että Hartte-Vainaa olisi koskaan ollut mikään nero kirjoittamisen saralla, mutta palaute oli kuitenkin ilahduttavan positiivista. Se on ollut sitä jo Huuhaalta asti. Lämmin kiitos noille alkuaikojen innoittajille Huuhaa-palstalla, jotka kyllä tunnistavat itsensä näiden vihjeiden perusteella. Lämmin kiitos myös Travian-porukoille niin ykkösserverin ensimmäiseltä kuin toiseltakin kierrokselta. Kuinka luokattomia KTT:n viikkokatsaukset olisivatkaan olleet ilman teidän kannustustanne ja vinkkejänne. Erityinen kiitos tietysti sille yhdelle ihmiselle, jolta Vainaa sai oikein erityisen paljon tukea ja kannustusta. Etköhän sinä tunnista itsesi. Ja eiköhän moni muukin tiedä, kenestä puhun...

Hartte-Vainaa oli aluksi todellakin iloinen veikko. En osaa sanoa, oliko hän hauska, mutta iloinen hän kyllä oli. Hartte tarttui minun elämässäni olleisiin asioihin ja väänsi niistä huumoria, olivatpa asiat sitten iloisia tai surullisia. Valitettavasti Hartte-parka joutui kuitenkin asumaan samassa päässä minun kanssani ja kuukausien kuluessa, vuosien vieriessä, hänessä alkoi tapahtua muutoksia. Pikkuhiljaa suhteellisen sukkela, harmiton ja jollain tavalla hieman naiivi sarkasmi muuttui kyynisyydeksi ja vihaksi, poikamaisen ilkikurinen virnistys vaihtui katkeran vanhan äijän häijyksi irvistykseksi, itseironiasta tuli itsesääliä. Mukavan miehen ulkokuori karisi pois ja alta paljastui jotain mustaa ja muodotonta. Yritin luoda itsestäni sosiaalisen ja iloisen version, mutta lupaavan alun jälkeen sain huomata, että luomukseni näytti loppujen lopuksi aivan liikaa minulta itseltäni.

Olen luonut jotain herttaista - ja muuttanut sen sitten hirviöksi. Nyt on aika päästää tuo hirviö tuskistaan. Monet ovat joutuneet kärsimään loppuaikojen ankeasta kiukuttelijasta, siitä minun näköisestäni Hartte-Vainaasta. Toivottavasti kuitenkin mahdollisimman moni muistaa myös ne hyvät hetket, joita oli taannoin paljon.

Tämä blogi on elänyt suunnilleen samanlaisen "elämän" kuin koko Hartte-Vainaa-hahmokin. Alkuaikojen monipuoliset ja humoristiset kirjoitukset ovat muuttuneet koko ajan synkkämielisemmiksi ja suorastaan vihaisiksi. Aivan liikaa on niitä kirjoitelmia, joissa minä morkkaan Hartte-Vainaan äänellä muita ihmisiä. Se ei ollut tuon hahmon missio. Vaikka blogin nimi onkin Kivimiehen Katkerat Tilitykset, oli sen tarkoitus kuitenkin olla sellainen, jossa pääasiassa naureskellaan minun toilailuilleni työleirillä ja muussakin elämässä. Siksipä tämä jäähyväiskirjelmä jää tämän blogin viimeisimmäksi päivitykseksi. Ei ole mitään syytä jatkaa, jos ei osaa muuta kuin satuttaa toisia. Kiitos kaikille tässä projektissa tukena olleille ja kirjoituksiini kommentteja laittaneille. Luen jatkossakin teidän blogejanne. Ette te minusta niin vain pääse...

Hartte-Vainaa on siis nyt kuollut. Tiedän, että joillekin tulee tuota tyyppiä ikävä. Minulle itsellenikin tulee. Mutta kaikki loppuu aikanaan. Hartte jätti minulle kauniin perinnön. Lukemattomia hienoja muistoja, valtavasti upeita kontakteja, suunnattomasti teiltä kaikilta saatua iloa. Ehkäpä joskus Hartte-Vainaan tuhkasta syntyy uusi, vieläkin hullumpi otus, joka on saanut haltuunsa sen huumorintajun ja tietynlaisen hurmaavuuden, joka minulta puuttuu ja joka Hartte-Vainaalta katosi.

Hartte-Vainaa katoaa nyt blogipiireistä, foorumeilta ja irkistä. Facebook-profiili siirtyy oikealle nimelleni ja vanhat, Hartte-Vainaa-nimellä mukaan "huijatut" kaverit jäävät edelleen listoille elleivät he itse halua poistua. Ja toki myös uusia kaveripyyntöjä otetaan vastaan. En sentään halua polttaa Hartte-Vainaan rakentamia siltoja takanani. Tämä nimimerkin hautaaminen on lähinnä symbolinen teko, jonkinlainen yritys päästää wanha raato lepoon ennen kuin pilaan sen kokonaan. Olen jo aivan liian kauan yrittänyt pitää Hartte-Vainaata väkipakolla hengissä, vaikka olen selvästi huomannut, että hahmo muuttuu koko ajan ikävämmäksi. Vainaan on aika uudistua, tai sitten vain kadota.

Tuo blogin yläkulmasta löytyvä sähköpostiosoite jää edelleen käyttöön, mikäli joku haluaa lähestyä sitä kautta.

Hartte-Vainaa kiittää kaikista näistä hienoista hetkistä. Nyt juon Vainaan muistolle yhden tölkillisen Murphy's Stout-olutta ja kuuntelen laulun.

Kiitos ja anteeksi!

Harri Lätti

Hartte-Vainaan luoja ja tuhoaja.

Äiti täyttää tänään 60 vuotta. Lämpimät onnittelut!

Tänään Führer paiskasi pöytään aika mielenkiintoisen pohdinnan. Hän ryhtyi hieman hämmästelevään sävyyn miettimään, että miksi minä ehdin viime kesänä tekemään työni melkein aina normaalin työajan sisällä enkä ollut ylitöissä paljoakaan, kun taas tänä vuonna olen harva se päivä räpeltämässä sahojani ja polttovärkkejäni työajan päättymisen jälkeenkin. Se tuntui aika loukkaavalta, koska tuon voisi hyvinkin tulkita niin, että Führer arvelee minun nykyään olevan joko niin laiska, etten ehdi tekemään kaikkea, tai sitten silkkaa kierouttani venyttävän päiviä paksumman tilipussin toivossa. No, tuskinpa hän sitä tarkoitti, mutta saisi kuitenkin hieman miettiä mitä puhelee kahvitauoilla.

Listaanpa nyt ihan piruuttani muutaman seikan, joiden takia olen nykyään niin "hidas":

1. Tiomo the Pikku-Eno. Viime kesänä en joutunut hoitamaan sahoja yksin. Führer on tainnut unohtaa, että Tiomo the Pikku-Eno oli silloin vielä talossa töissä ja hän teki yllättävän suuren osan sahaukseen liittyvistä hommista. Esimerkiksi vaijerisahan käyttäminen oli helppoa, kun Tiomo nosti sahatun kiven pois vaunulta (nostettuaan ensin vaijerin pois urasta ja ajettuaan vaunun ulos), rojautti tilalle uuden käikäleen, kiilasi sen tukevasti paikalleen ja ajoi valmiiksi vaijerin alle. Minun ei tarvinnut kuin asetella se oikeaan kohtaan ja pistää vehje käyntiin. Siinä säästi useinkin tunnin tai kaksi. Samoin Tiomo tyhjensi monet kerrat yksin Saksalaisen Peniksenjatkeen, toisin sanoen nosti sahatut levyt polttokatokseen, heitti roskat rinteeseen ja puhdisti aluspuut valmiiksi. Lisäksi hän teki lukemattomia muita sellaisia hommia, jotka minun ja Aleksein on nykyään tehtävä omien puuhiemme lisäksi. Teemme tänä kesänä siis kahdestaan kolmen miehen työt. Ei pidä unohtaa, että Tiomo osasi käyttää melkeinpä jokaista työleirin konetta. Sellaisen miehen katoaminen tuntuu väkisinkin jäljellejääneiden työtaakassa.

2. Helpompi tilauskanta. Viime kesänä minulla ei ollut yhdeksää eri tilausta samanaikaisesti sahauksessa. Vaikka noista suurin osa on/oli pieniä, ei niitä kuitenkaan sahaa pirukaan sekunnissa. Tällä viikolla viimeistelimme Aleksein kanssa kuusi (6) pikkuhommaa kahden (2) päivän aikana. Ja siitä hyvästä meille maristiin, koska emme olleet tekemässä niitä muutamaa suurempaa tilausta, joilla ei herran tähden ole edes mikään kiire! Ja samaan aikaan tuotiin uutta kusisen kokoista rapputilausta... Jotenkin minusta tuntuu, että joku tuossa talossa on hieman vieraantunut siitä maailmasta, jossa minä ja Aleksei yritämme epätoivoisesti tuottaa firmalle euroja.

3. Pyöräkuormaaja. Kyllä! Jaksan edelleen marista toisen kuormaajan puuttumisesta. Vaikka minä olenkin opetellut käyttämään Berlusconi-kurottajaa omissa hommissani, ei se värkki kuitenkaan vastaa likellekään kunnollista pyöräkuormaajaa. Viime kesänä meillä oli kaksi (2) kuormaajaa ja niitä käyttämässä neljä (4) miestä, tänä kesänä meillä on yksi (1) kuormaaja ja sitä käyttämässä neljä (4) miestä. Aina kun pihaan tulee auto hakemaan kiviä, on kuormaaja sidottuna siihen hommaan. Ja kesällä autoja käy paljon. Minä siis teen käytännössä kaikki hommani kurottajalla, joka on sahurin käytössä puolta hitaampi kuin kuormaaja.

4. Kiire kotiin. Ihan suoraan sanoen minulla oli viime kesänä kiire päästä kotiin työpäivän jälkeen, koska Kirottu Travian ja sen kirotut lieveilmiöt odottivat. Koska töissä ei ollut mitään elintärkeää, pystyin toimimaan kellon mukaan ja poistumaan melkein aina klo 15:30. Tänä kesänä Travian ei ole kiusanani hätistelemässä minua kotiin kesken töiden, vaikkakin eräs häijy ihminen juuri tänä iltana heitti leikkimielisen ehdotuksen, että voisin ihan Führerin kiusaksi aloittaa pelaamisen uudelleen. Mahtaisi olla miehen ilme näkemisen arvoinen, kun seuraavalla ruokatunnilla nostaisin pitkästä aikaa läppärin pöydälle ja ryhtyisin tuijottamaan Travian-"pizzaa" näytöllä... No, en sentään ole niin hullu, että pelkän kiusanteon vuoksi aloittaisin sen helvetin uudelleen.

Ei pidä ottaa tuota jutustelua liian vakavasti. Ei Führer varmastikaan tarkoittanut loukata ketään. Mutta kun minä nyt vain satun loukkaantumaan siitä, että minun työpanostani epäillään. Olen antanut tuolle putiikille enemmän kuin monikaan voi edes kuvitella. Otin esimerkiksi kuluneena keväänä sen Kirotun Muurin niin vakavasti, väsytin itseni sen kanssa niin totaalisesti, että pari kertaa erityisen ankean työpäivän jälkeen mietin Porvoonjoen ylittävää siltaa lähestyessäni, että kummalta puolelta kaidetta ajan. Nyt hommat ovat henkisesti paljon helpompia ja niitä on mukava tehdä enemmänkin kuin kahdeksan tuntia päivässä. Mukavuus kuitenkin kärsii jos joku on hengittämässä niskaan ja pähkäilemässä ajankäyttöäni minun puolestani. No, ehkäpä teen ihan malliksi töitä minuutin tarkkuudella yhden viikon ajan. Tasan kahdeksan tuntia päivässä viitenä päivänä viikossa. Jos ukkonen sammuttaa sahat klo 15:31, en käynnistä niitä uudelleen koska työaika on päättynyt jo minuutti sitten. Katsotaanpa kuinka hommat silloin edistyvät. Aleksei on jo juonessa mukana...

Yksi tärkeä syy minulla kyllä olisi viettää iltoja ja viikonloppujakin työleirillä. Vanha tuttu pääskypari nimittäin rakentelee jälleen pesää työleirin konehalliin. Parina viime vuonna poikaset eivät ole kasvaneet aikuisiksi asti, koska emolinnut pystyvät ruokkimaan jälkikasvuaan vain työaikana ovien ollessa auki, eikä giljotiinien lähdön jälkeen ole ollut enää urakkaukkoja riehumassa iltaisin ja viikonloppuisin. Minä olen niin onnettoman helläsydäminen wanha raato, että saatan hyvinkin kököttää työleirillä tuntikausia ylimääräistä ainoastaan antaakseni noille kirotuille siipiveikoille mahdollisuuden ruokkia poikasiaan edes hieman tehokkaammin. Hullu mies. Umpihullu.

Nyt hullu mies menee nukkumaan.

Onpa vierähtänyt hetki ilman päivityksiä. Aivokapasiteetti, siis se yksinkertaisiin lasku- ja päättelytehtäviin kykenevä ainokainen aivosolu, on valjastettu aika pitkälti työtehtävien organisointiin ja erinäisten siviilielämän asioiden pähkäilyyn eikä teho oikein riitä kirjoitelmien tuottamiseen. Mutta yritetäänpä saada jotain aikaan.

Takana on suhteellisen vilkas viikko niin työleirillä kuin sosiaalisestikin. Aloitetaanpa työleiristä:

Sahailen tällä hetkellä seitsemää eri tilausta ja valmistelin tänään kahdeksannen aloittamista siltä varalta, että tilauksen saaminen varmistuu. Muutama noista on onneksi pienehkö, mutta kyllä siinä kuitenkin saa suunnitella sahaukset aika tarkasti. Hommaa helpottaa huomattavasti se, että isoimmilla tilauksilla ei ole pienintäkään kiirettä. Se taas johtuu siitä, että jaksoin parin viikon ajan sahata niska limassa ja Saksalaisen Peniksenjatkeen laakerit punahehkuisina sitä kiireisintä ruuhkaa pois. Voitin varmaan kaksi viikkoa ylimääräistä aikaa itselleni ja sen takia saan nyt ottaa vähän rennommin. Tai kuvittelen saavani. Kunnes tajuan, että minulla todellakin on ne seitsemän kirottua tilausta sahauksessa ja kahdeksas tulossa... Hassua tässä on edelleen se, että Kirottu Muuri vei minulta hermot totaalisesti, vaikka silloin sain keskittyä melkein kokonaan siihen eikä kiirettä ollut yhtään sen enempää kuin nytkään, itse asiassa vähemmän. Kaipa työstä tekee mielekkäämpää se, että koko ajan tapahtuu jotain. Muurin kanssa koko touhu junnasi välillä paikoillaan, kun piti pähkäillä suurin osa työajasta eikä päässyt täydellä teholla sahaamaan. Nyt saan kirmata ympäri työleiriä tukka putkella ja siinä on tekemisen meininki.

Tukka ei tosin ole kovinkaan pitkällä putkella, koska siitä on jäljellä vaivainen millimetri. Kävin nimittäin lauantaina Helsingissä ja luovutin pehkoni miellyttävän parturitädin käsiin. Sinne se jäi. Iso kasa kieroonkasvaneita (luonnonkiharoiksi niitä kai joissakin piireissä kutsutaan) karvoja parturin lattialle. Eikä tullut edes ikävä mokomia.

Siellä Helsingissä minulle tehtiin myös tuo otsikossa mainittu ilkeä temppu. Olin alustavasti sopinut, että tapaan Kolmen sepän patsaalla Jupeliuksen, tuon Kirotusta Travianista tutun nuoren kajaanilaisherrasmiehen. Mennessäni kohtaamispaikalle havaitsin, ettei miekkonen ollutkaan yksin, vaan hänen seurassaan oli aivan vieraan näköinen nuori nainen. Häijy Syöjätär, tuo hurjan ilkeä ihminen, jonka piti maaliskuussa päättyneen Travian-kierroksen aikana tuottaa minulle pelkkää murhetta ja harmaita hiuksia (silloin minulla oli vielä tukka), oli päättänyt lähteä aivan yllättäen tapaamaan niin minua kuin Jupeakin. Päivä olisi ollut ihan mukava jo pelkästään tämän entuudestaan tutun kahelin kajaanilaisenkin kanssa, mutta tuo yllättävä kohtaaminen teki siitä vielä monin verroin mukavamman. Mutta kuitenkin temppu oli ilkeä, koska en ollut varautunut tapaamaan viehättävää naista, vaan pelkän krapulaisen miehenrohjakkeen, ja siksi olin sen kummempia miettimättä sonnustautunut risaiseen paitaan ja vaseliinissa uitettuihin lenkkareihin. Mahdoin olla edustava näky jurottaessani siinä silmät edellisen illan olusista punoittaen. No, minulla oli kuitenkin kivaa. Ensimmäistä kertaa aikoihin minulla todellakin oli ihan oikeasti kivaa muuallakin kuin työleirillä tai irkissä. Tai yksikseni keskellä metsää.

Kyllä, työleirilläkin on joskus ihan oikeasti kivaa! Eilen iloa tuottivat ihmeelliset ammattitaidon mestarinäytteet. Työleirille ollaan rakentelemassa uutta konttorirakennusta, jonka ansiosta henkilöautoliikenne sahahallien ovien edessä vähenee huomattavasti. Pihaan on kaivettu suuri kuoppa ja me olemme Führerin ja kumppaneiden kanssa päivitelleet kaivinkonetta ohjastavan miekkosen yliluonnollisia kykyjä. Kaveri pystyisi varmasti pujottamaan vaikka langan neulansilmään sillä koneella, niin tarkkaa jälkeä hän teki kuoppaa kaivaessaan. Mutta me emme olleet ainoita, jotka olivat ihmeissään. Tuo samainen kaivinkonemies nimittäin ihmetteli meidän kivenliikutteluvälineitämme aika antaumuksella. Hurjastelin siinä kuoppatyömaan lähistöllä Lentotukialuksen Kokoisella Trukilla (minun on pakko ryhtyä keksimään lyhyempiä lempinimiä ihmisille ja koneille!) ja se teki ilmeisesti kaveriin aikamoisen vaikutuksen, koska hän peruutti kaivinkoneen pikavauhtia kuopan reunalta lähemmäs trukkia ja nappasi valokuvan tai videonpätkän kännykällään, kun nostin suunnilleen 20-tonnisen käikäleen ja lähdin köröttelemään sen kanssa kohti Erittäin Likaisen Italialaisen Vaijerisahan (kai minä keksisin vieläkin pidempiä lempinimiä jos oikein yrittäisin) vaunua. Kaipa toisten koneet kiehtovat aina enemmän kuin omat. Meitä kiehtoo jonkun kyky käsitellä monimutkaista kuopankaivuuvärkkiä, kuopankaivajia kiehtovat kivimiesten järeät nostokoneet. Onkohan se nyt sitä molemminpuolista kunnioitusta tai jotain vastaavaa huttua...?

Aleksei the Venäläisvahvistus lähti tänään Venäjälle. Saan loppuviikon touhuta ihan itsekseni. Jippii! Taidanpa sen kunniaksi mennä työleirille helatorstainakin. Ainakin hetkeksi.

Olettaminen on päivän sana. Täytyypä oikein korostaa sitä tässä seuraavassa tekstissä:

Tänään tajusin, että olen itsestäänselvyys. Ainakin Aleksei the Venäläisvahvistuksen mielestä. Aleksei on touhunnut nyt pari viikkoa oikein urakalla ja jää harva se päivä ylitöihin. Vähän väliä hän on kyselemässä Führeriltä mahdollisuutta tehdä pidempää päivää tai viikonlopputöitä ja tokihan Führerille moinen kelpaa näin kiireisenä aikana. Hommassa on vain yksi ongelma. Yksi pieni ongelma. Toveri Aleksei nimittäin on riippuvainen minun sahaamistani kivistä. Mitä enemmän Aleksei tekee töitä, sitä enemmän minä joudun sahaamaan hänelle kiveä.

Missä kohdassa se ongelma sitten tarkalleen ottaen on? Tietysti siinä, että normaalisti kykenen kahdeksassa tunnissa sahaamaan Alekseille kahdeksan tunnin kivet. Mitä enemmän hän tekee ylitöitä, sitä enemmän pitää minunkin tehdä niitä. Entä onko kukaan muistanut kysyä, että tekeekö minun mieli mörköillä työleirillä kaiket illat? Eipä ole moisia kysymyksiä esitetty. Toveri Aleksei ilmeisestikin olettaa, että minä ihan silkasta työnteon ilosta polttelen kiveä iltakuudelta tai ohjelmoin sahaa yhdeksän jälkeen.

Kyllähän minä ihan mielelläni teenkin pitkää päivää. Työnteko on paras tapa unohtaa se tosiasia, että elämä on persiistä ja jokainen päivä on edeltäjäänsä huonompi. Nyt vain tuntuu siltä, että minun oletetaan venyvän aina kun jonkun toisen tekee mieli tehdä parempaa tiliä. Tajusin tänään, että minähän olen ihan vain hyvän hyvyyttäni viettänyt vapaa-aikaani työleirillä, jotta Alekseilla olisi mahdollisuus tehdä ylitöitä. Nyt Aleksei haluaa tehdä koko viikonlopun erästä reunakivihommaa ja selvästikin hän olettaa minun sahaavan mahdollisimman paljon materiaalia kyseistä rupeamaa varten. Ja jos Aleksei tekee viikonloppuna kaikki minun sahaamani kivet valmiiksi, ei hänelle jää maanantaille mitään tekemistä. Minun pitäisi siis käydä viikonloppuna sahaamassa lisää kiveä, jotta ensi viikollakin olisi jotain puuhaa.

Olettaminen vaikuttaa kivalta puuhalta. Taidanpa itsekin olettaa hieman. Nyt oletan, että pidän viikonloppuisin kaksi vapaapäivää. Lisäksi oletan, että työaikani päättyy joka arkipäivä viimeistään kello 15:30, olipa tilanne sahoilla mikä tahansa. Useinhan käy niin, että paloittelusaha ehtii sahaamaan kaikki kivet yhteen suuntaan vasta työajan viimeisillä hetkillä, joskus jopa työajan päätyttyä, ja sen jälkeen minun pitää ohjelmoida se sahaamaan kivet vielä toiseen suuntaan, jotta tulisi valmista tavaraa. Jos oletan, että työaikani päättyy klo 15:30, en luonnollisestikaan voi kääntää sahaa mikäli se lopettaa ensimmäisen vaiheensa vasta tuon määräajan jälkeen. Se tarkoittaa sitä, ettei seuraavana päivänä ole talossa yhtäkään valmista kiveä Aleksei the Venäläisvahvistuksen käsiteltäväksi. Minulle riittää kyllä puuhaa silloinkin, mutta Aleksei voi ihan huoletta jäädä kotiin nauttimaan palkattomasta vapaapäivästä.

Kyllä, olettaminen on tosiaan kivaa! Vapaa-aikani lisääntyi huomattavasti eikä tarvinnut muuta kuin olettaa, että työaikani on tasan tarkkaan sen kahdeksan tuntia päivässä viitenä päivänä viikossa.

No joo, en minä oikeasti aio ryhtyä työskentelemään kelloa tuijottaen, mutta kannattaa kyllä muistaa ettei kenelläkään ole oikeutta olettaa, että minä teen töitä 24/7 ainoastaan pitääkseni huolen siitä, että toinen voi tehdä ylitöitä milloin haluaa. No, eihän Aleksei tuossa mitään väärää ole tehnyt. Itsepähän olen sahaillut ja poltellut kiveä hullunkiilto silmissä viime viikot saadakseni kirittyä takaisin Kirottuun Muuriin tuhraantunutta ylimääräistä aikaa. Hyvin se on onnistunutkin, suurelta osin juuri siksi, että Aleksei on ollut innokkaasti tekemässä pitkää päivää.

Kovin on sekavaa tilitystä...

Puhuin tuossa taannoin siitä hienosta italialaisesta kurottajasta, kaikkien vihaamasta "Berlusconista", jota kukaan ei suostunut käyttämään. Tällä viikolla Berlusconi koki Tuhkimon kohtalon. Alkuviikolla muut koneet olivat niin tiiviisti liikenteessä, että jouduin jonottamaan esimerkiksi pyöräkuormaajaa välillä varttitunninkin. Siitä suivaantuneena päätin totuttaa itseni väkipakolla käyttämään Berlusconia omissa hommissani, vaikka se onkin auttamattoman kömpelö sahurin käytössä. Parin päivän intensiivisen harjoittelun jälkeen homma alkoikin luistamaan kohtalaisen hyvin ja minulla oli viimein oman työpisteeni vieressä kone, jota kukaan ei koskaan vienyt pois, jonka perässä ei tarvinnut juosta pitkin tonttia, joka odotti kiltisti paikallaan, oma uskollinen pikku Berlusconi. Näin ainakin oletin. Mutta kuinka ollakaan, Berlusconi muuttuikin aivan yllättäen suosituksi. Viimeisten kahden päivän aikana se on viety minulta jo useampia kertoja ja olen taas saanut kirmata pitkin pihaa etsimässä edes jotain värkkiä, jolla nostella kiviä. Mutta miksi? Mikä teki tuosta hallinnurkassa kyhjöttäneestä rumasta ankanpoikasesta täysiverisen työkoneen? Ilmeisestikin syynä on yksinkertaisesti se, että joku viimein viitsi ottaa sen käyttöön ja osoittaa, että sekin pystyy johonkin. Seuraavaksi alan piruuttani nostelemaan pieniä kivinyyttejä kivisahoille sillä lentotukialuksen kokoisella trukilla. Katsotaan alkaako sekin kiinnostamaan muita.

Ja hei, minä tosiaan tarvitsen ihan oikeasti edes jonkinlaista nostelukonetta siinä työpisteeni vieressä melkein jatkuvasti! Älkää viekö sitä Berlusconia pois siitä vain siksi, että se on söpö! Joskus tuntuu, että kaikkien työleirillä pyörivien tyyppien ainoana päämääränä on viedä minulta työkoneet...